Niinkun tuossa ensimmäisessä postauksessani kerroin, niin minulla on tapana järjestää itselleni projekteja. Paljon erilaisia projekteja. Yleensä ne liittyvät treenaamiseen tai terveellisiin elämäntapoihin, mutta kaikkea kasvimaasta ja koiran kouluttamisesta tango prinsessan uraan on kokeiltu. Tämähän ei sinänsä ole huono asia, mutta minulla on tapana ensin innostua uudesta projektista ja jonkin ajan jälkeen stressaantua, ahdistua ja unohtaa koko juttu.
Miksi sitten järjestän itselleni jatkuvasti näitä projekteja? En osaa sanoa. Tykkään paljon niiden suunnittelusta: teen listoja, pros and cons vertailuja, täytän kalenterini erivärisillä projektiin liittyvillä muistutuksilla ja aikatauluilla. Nautin siitä tunteesta, että minulla on jokin missio, jokin päämäärä jota kohti pyrin. Joku psykologi varmaan sanoisi, että elämältäni puuttuu sisältö. -No ei välttättä kyllä puutu! Minulla on asiat äärettömän hyvin. -No ehkäpä juuri siksi haen haasteita jatkuvilla projekteilla.
-Hmmm, mahdollisesti tai sitten vain pidän projekteista...
Elämässäni on kuitenkin yksi asia, josta en mitenkään älyttömästi pidä tai mistä en koe saavani tarpeeksi irti. Se on työni. Tiedän olevani väärällä alalla. Tai no ei ala sinänsä ole väärä, vaan tutkintoni on, menin väärään kouluun. Ajattelin silloin nuorempana, etten kuitenkaan koskaan pääse siihen kouluun mihin haluan, joten valitsen vain alan, josta olen kiinnostunut. Ajattelin, että kyllä asiat lutviutuvat. Noh, näin ei käynyt ja se tämän kevään ISO projekti liittyy nimenomaan tähän. Minä en nimittäin ole niitä ihmisiä, jotka jäävät loppuelämäkseen märehtimään ja murehtimaan, miten olisi pitänyt sitä ja tätä. Olen lisäksi tarpeeksi kauan valittanut läheisilleni työstäni, asialle on tehtävä jotain. Haen siis tänä keväänä Helsingin Yliopiston eläinlääketieteelliseen tiedekuntaan. Siinä minulle projektia ja avautumisen tarvetta kerrakseen ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti